Lauantaina, 14.7.2012 pääsimme iltapäivällä Liepajaan, hotelli Promenaden edessä olevaan vierasvenesatamaan. Matkan vaiheista tähän asti voi lukea Loki-palvelusta. Siellä sivun alareunassa vasemmalla on linkki vanhempaan loki-merkintään, oikeassa reunassa linkki uudempaa, jos sellainen on. Tuo linkki siis vie aina uusimpaan juttuun.
Seuraavassa juttua mikä Lie pajan tapahtumista, joihin
jouduimme tahtomattamme.
Apua,
ottakaa rosvo kiinni!!!
Pääsimme
kuitenkin ennen neljää sisään Liepajan Tirdzniecibas kanaaliin ja rauhalliseen
veteen. Hotelli Promenadin edessä saimme jonon viimeisen paikan.
Sivukiinnityksessä edessämme oli kymmenkunta venettä ja me olimme siis
viimeisenä kaupunkiin päin keula läntiseen tuuleen. Kapu oli purjehdusurakasta
niin väsynyt, että nukahti jo kello yhdeksän aikaan korvatulppineen. Aiemmin
hän ei niitä ollut käyttänyt, vaikka minulla ne ovat vakiovarusteena meluisina
veneöinä. Nyt hän suostui laittamaan ne korviinsa, jotta saisi nukuttua
kunnolla, kun ”turvallisessa satamassa” ei tarvinnut kuunnella veneen ääniä.
Tuuli kuului taas yltyvän, kun minä kirjoittelin lokijuttuja ja nukahdin puoli
yhdentoista aikaan.
Vaan
kuinkas sitten kävikään: Havahduin jostain syystä hereille kesken kaiken
(onneksi!!) ja näin nuoren miehen olevan kumartuneena luukusta käsi karttapöydällä.
Pomppasin ylös koko jäykällä vartalollani ja saman tien rosvo pakeni
laiturille. Huusin kuin pieni hinaaja APUA ja TULE TAKAISIN…, suomeksi. Eipä
tuo uskonut, vaan vilkaisten taakseen jatkoi matkaansa kohti keskustaa.
Käsissään hänellä näytti olevan jotain. Peräydyin järkyttyneenä takaisin
hyttiin ja selostin heränneelle kapulle, mitä oli tapahtunut. Tutkimme, mitä
oli hävinnyt karttapöydältä ja ensin ei näyttänyt olevan mitään poissa. Ulkona
alkoi kova sade, joten laitoin oviluukut kiinni ja samalla huomasin istuinlaatikolla
kapun lompakon. Siellä oli kaikki tallella, samoin hänen kännykkänsä oli
edelleen pöydällä. Kesti tovi, ennen kuin älysin ruveta etsimään omaa
kännykkääni ja kameraani. Kapu soitti numerooni ja sieltä oli vastannut joku
miesääni. Siis kännykkä oli juossut tiehensä varkaan mukana. Ja niin oli tehnyt
Canon-kameranikin, jolla muutamaa tuntia aiemmin olin kuvannut pariskuntaa,
joka otatti hääkuviaan erään suomalaisen purkkarin kannella. Lohdutukseni totesin ladanneeni kaikki kuvat
kamerasta läppärille.
Sitten
menin hotellin respaan, josta pojat soittivat poliisille, joka partio pian
saapuikin. He lupasivat ”inspektorin” saapuvan pian tutkimaan tapausta ja kohta
tutkijat tulivatkin rantaan. Aivan kuin CSI olisi tullut vaatimattomaan
veneeseemme. He ottivat valokuvia, kyselivät kaikkea mahdollista, yrittivät
löytää sormenjälkiä ja tekivät muuta yhtä tehokkaan tuntuista. Varastettujen
tavaroiden listalla oli loppujen lopuksi kännykkäni, kamerani ja toinen
polkupyörä. Kapun lompakko oli siis onneksi rosvolta pudonnut ulos penkille,
eikä veteen, ja kenkäni löytyivät kauempaa rannalta. Nyt odotellaan, että
poliisi palaa maanantaina asiaan. Melko varmaan tavarani eivät koskaan löydy,
joten lopetin aamulla liittymäni, jottei kukaan voi soitella sillä laskuuni.
Nyt
joudumme olemaan täällä Liepajassa ainakin tiistaiaamuun, jolloin on luvassa
hieman vähemmän tuulta, jotta voisimme yrittää eteenpäin Klaipedaan, Liettuaan.
(Tämä osuus oli kirjoitettu sunnuntai-iltana.)
Ei kaksi
kolmatta
Maanantaina
olin jo hieman piristynyt, joten lähdimme kaupunkikierrokselle. Kuljimme ensin
Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, jossa kuuntelimme maailman suurimpien
mekaanisten urkujen viritystä, siis myös vähän musiikkia. Seuraavaksi kävimme
Turisti-Infosta kysymässä, josko kaupungista löytyisi rautakauppaa. Saimme
kartalle kolme pistettä ja lähdimme ensin etelän suuntaan kohti toria. Ei siinä
ensimmäisessä ainakaan ollut kaivattua teräsatsia, vaan saimmepahan uudet
patterit pikkukameraan, joka ei ollut suostunut käynnistymään aiemmin kirkolla.
Vaan eipä se kamera toiminut uudellakaan virralla, joten reppuun ja vetskari
kiinni! Onneksi matkassa oli myös vanha G3, joka satavarmasti toimii vieläkin;
9-vuotiaana.
Kun
toriltakaan ei löytynyt kapun haluamaa työkalua, suunnistimme ratikkapysäkille
ja kohti kanaalin pohjoispuolta. Siellä oli kauppakeskus Jyskeineen ja
rautakauppa, joista ei kummastakaan ollut apua. Ostimme kuitenkin
päiväkahvi-eväät ja sitten takaisin veneelle. Jossa huomattiin, että veneen
avaimet olivat kadonneet!! Minulle ei
enää maistunut mikään syötävä, joten lähdin uudelle kaupunkikierrokselle
etsimään niitä avaimia. Niiden oli ollut pakko pudota kapun repusta joissain
niissä paikoissa, joissa olin hänen reppuaan kaivellut. Vaan tyhjin käsin ja
murheen murtamana laahustin takaisin veneelle. Siis ensin ryöstö ja nyt avaimet
kadoksissa…mitänhän seuraavaksi!
Vaan
veneellä ei ollut apeamielistä kapua! Joku veneilijä oli löytänyt avaimemme
hotellin päädystä ja vienyt ne satamakapteenille, joka oli ne palauttanut
meidän kapulle. Ihanaa, että asia oli ratkennut noin onnekkaasti.
Vaan minun
vatsani oli nyt jo niin kipeä, että suosiolla kävin pienessä kuumeessa sänkyyn
seitsemän aikaan.
Ja se
kolmaskin!
Yö meni
sisuksia tyhjennellessä, ja kun aamulla kuume jatkui ja olo sen kun paheni,
menimme taksilla paikallisen sairaalan päivystykseen. Siellä minut otettiin
tarkkailtavaksi, laitettiin tiputukseen ja juotettiin savivelliä. Kun oloni ei
helpottunut, jäin sinne koko yöksi tarkkailuun ja edelleen tiputukseen.
Keskiviikkoaamuna
päättivät siirtää minut sairaalan puolelle, infektio-osastolle hoitoon. Koska
minulla ei enää ole kännykkää, sain sellaisen jostain lainaan ja saatoin
ilmoittaa kapulle tilanteen muutoksesta.
Sain hienon
yksityishuoneen; kaksi seinää ikkunaa ilman verhoja ja iso kylppäri. Vaan moni
kakku päältä kaunis… WC:ssä ei ollut paperia kuin näytiksi, siis ei riittävästi
ripulipotilaan käyttöön. ”Mies voi käydä ostamassa alakerran kaupasta, kun
tulee”. Sain taas kännykän lainaksi (tämäkin Nokia), vaan sen sim-kortilla ei
voinut soittaa kansainvälisiä puheluita. Joten en saanut kapuun yhteyttä.
Minä
jouduin taas letkun päähän, annoin ulostenäytteen ja join saviselliä eli
Smectaa.
Kun kapu
saapui, sain puhelimen ja olin yhteydessä mm. matkavakuutusyhtiööni. Isännälle
kirjoitin pitkän listan tuotavista tarvikkeista; tärkeimpänä vessapaperi.
Illemmalla
sain lautasellisen tattaripuuroa ja palan leipää. Jo oli aikakin, kun olin
viimeksi syönyt mitään (kaurapuuroa) maanantaiaamuna. Nukuin melko hyvin koko
illan ja yön; mitä nyt välillä juoksin veskissä paperia säästellen…
Mies on
viikon mittaa tuonut minulle sitä WC-paperia, saippuaa, pyyhkeen, shampoota, läppärin
yms. tarpeellista. Täällä talon puolesta ei näyttäisi olevan esim. vaatteita, ainakaan minulle ei tarjottu, vaan minulla
on oma yöpuku käytössä.
Niin kului
viikko sängyssä. Minuun tiputettiin hoitoaikana nesteitä ainakin 28 litraa.
Lienee munuaiseni hyvin huuhdeltu ja elektrolyyttien paljouden takia saatan
muuttua 2-napaiseksi…
Ripuli on
nyt toistaiseksi hoidettu. Jos se oli giardian aiheuttama, niin se uusii taas
joskus, jos sitä ei nyt hoidettu antibiootilla; en tiedä lääkityksestäni.
Tiedätkö,
miten betonia tehdään? Siihen tarvitaan vettä, sementtiä ja kiviainesta.
Suolistossani oli vielä torstaiaamuna pelkkää vettä, söin sementtiä ja sain
kiviainesta, joten vatsani ei ole enää kuralla, vaan se on nyt tätä
kirjoittaessani kolmatta päivä täynnä betonia. Sementistä kävi se Smecta
(värikin sopi), kiviaineksena toimi tattari- ja maissipuuro ja tuloksena on
siis pahemman laatuinen ummetus…
Vihdoin kotona, siis poissa sairaalasta
Tätä viimeistä osuutta kirjoittaessani olen eilen päässyt pois sairaalasta. Hoitavan lääkärin mukaan kyseessä saattoi olla virustauti, koska he eivät löytäneet mitään syytä ankaraan ripuliini. Veneelle päästyäni söin muutaman luumun ja betoni sisuksissani suli...toivottavasti ei liikaa.
Kerron lähiaikoina kokemuksiani Liepajan sairaalasta.
