SeijMerin kesälomapurjehduksen 2012 pysähdys

Lauantaina, 14.7.2012 pääsimme iltapäivällä Liepajaan, hotelli Promenaden edessä olevaan vierasvenesatamaan. Matkan vaiheista tähän asti voi lukea Loki-palvelusta. Siellä sivun alareunassa vasemmalla on linkki vanhempaan loki-merkintään, oikeassa reunassa linkki uudempaa, jos sellainen on. Tuo linkki siis vie aina uusimpaan juttuun.

Seuraavassa juttua mikä Lie pajan tapahtumista, joihin jouduimme tahtomattamme.

Apua, ottakaa rosvo kiinni!!!

Pääsimme kuitenkin ennen neljää sisään Liepajan Tirdzniecibas kanaaliin ja rauhalliseen veteen. Hotelli Promenadin edessä saimme jonon viimeisen paikan. Sivukiinnityksessä edessämme oli kymmenkunta venettä ja me olimme siis viimeisenä kaupunkiin päin keula läntiseen tuuleen. Kapu oli purjehdusurakasta niin väsynyt, että nukahti jo kello yhdeksän aikaan korvatulppineen. Aiemmin hän ei niitä ollut käyttänyt, vaikka minulla ne ovat vakiovarusteena meluisina veneöinä. Nyt hän suostui laittamaan ne korviinsa, jotta saisi nukuttua kunnolla, kun ”turvallisessa satamassa” ei tarvinnut kuunnella veneen ääniä. Tuuli kuului taas yltyvän, kun minä kirjoittelin lokijuttuja ja nukahdin puoli yhdentoista aikaan.

Vaan kuinkas sitten kävikään: Havahduin jostain syystä hereille kesken kaiken (onneksi!!) ja näin nuoren miehen olevan kumartuneena luukusta käsi karttapöydällä. Pomppasin ylös koko jäykällä vartalollani ja saman tien rosvo pakeni laiturille. Huusin kuin pieni hinaaja APUA ja TULE TAKAISIN…, suomeksi. Eipä tuo uskonut, vaan vilkaisten taakseen jatkoi matkaansa kohti keskustaa. Käsissään hänellä näytti olevan jotain. Peräydyin järkyttyneenä takaisin hyttiin ja selostin heränneelle kapulle, mitä oli tapahtunut. Tutkimme, mitä oli hävinnyt karttapöydältä ja ensin ei näyttänyt olevan mitään poissa. Ulkona alkoi kova sade, joten laitoin oviluukut kiinni ja samalla huomasin istuinlaatikolla kapun lompakon. Siellä oli kaikki tallella, samoin hänen kännykkänsä oli edelleen pöydällä. Kesti tovi, ennen kuin älysin ruveta etsimään omaa kännykkääni ja kameraani. Kapu soitti numerooni ja sieltä oli vastannut joku miesääni. Siis kännykkä oli juossut tiehensä varkaan mukana. Ja niin oli tehnyt Canon-kameranikin, jolla muutamaa tuntia aiemmin olin kuvannut pariskuntaa, joka otatti hääkuviaan erään suomalaisen purkkarin kannella.  Lohdutukseni totesin ladanneeni kaikki kuvat kamerasta läppärille.

Sitten menin hotellin respaan, josta pojat soittivat poliisille, joka partio pian saapuikin. He lupasivat ”inspektorin” saapuvan pian tutkimaan tapausta ja kohta tutkijat tulivatkin rantaan. Aivan kuin CSI olisi tullut vaatimattomaan veneeseemme. He ottivat valokuvia, kyselivät kaikkea mahdollista, yrittivät löytää sormenjälkiä ja tekivät muuta yhtä tehokkaan tuntuista. Varastettujen tavaroiden listalla oli loppujen lopuksi kännykkäni, kamerani ja toinen polkupyörä. Kapun lompakko oli siis onneksi rosvolta pudonnut ulos penkille, eikä veteen, ja kenkäni löytyivät kauempaa rannalta. Nyt odotellaan, että poliisi palaa maanantaina asiaan. Melko varmaan tavarani eivät koskaan löydy, joten lopetin aamulla liittymäni, jottei kukaan voi soitella sillä laskuuni.

Nyt joudumme olemaan täällä Liepajassa ainakin tiistaiaamuun, jolloin on luvassa hieman vähemmän tuulta, jotta voisimme yrittää eteenpäin Klaipedaan, Liettuaan. (Tämä osuus oli kirjoitettu sunnuntai-iltana.)

Ei kaksi kolmatta

Maanantaina olin jo hieman piristynyt, joten lähdimme kaupunkikierrokselle. Kuljimme ensin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, jossa kuuntelimme maailman suurimpien mekaanisten urkujen viritystä, siis myös vähän musiikkia. Seuraavaksi kävimme Turisti-Infosta kysymässä, josko kaupungista löytyisi rautakauppaa. Saimme kartalle kolme pistettä ja lähdimme ensin etelän suuntaan kohti toria. Ei siinä ensimmäisessä ainakaan ollut kaivattua teräsatsia, vaan saimmepahan uudet patterit pikkukameraan, joka ei ollut suostunut käynnistymään aiemmin kirkolla. Vaan eipä se kamera toiminut uudellakaan virralla, joten reppuun ja vetskari kiinni! Onneksi matkassa oli myös vanha G3, joka satavarmasti toimii vieläkin; 9-vuotiaana.

Kun toriltakaan ei löytynyt kapun haluamaa työkalua, suunnistimme ratikkapysäkille ja kohti kanaalin pohjoispuolta. Siellä oli kauppakeskus Jyskeineen ja rautakauppa, joista ei kummastakaan ollut apua. Ostimme kuitenkin päiväkahvi-eväät ja sitten takaisin veneelle. Jossa huomattiin, että veneen avaimet olivat kadonneet!!  Minulle ei enää maistunut mikään syötävä, joten lähdin uudelle kaupunkikierrokselle etsimään niitä avaimia. Niiden oli ollut pakko pudota kapun repusta joissain niissä paikoissa, joissa olin hänen reppuaan kaivellut. Vaan tyhjin käsin ja murheen murtamana laahustin takaisin veneelle. Siis ensin ryöstö ja nyt avaimet kadoksissa…mitänhän seuraavaksi!

Vaan veneellä ei ollut apeamielistä kapua! Joku veneilijä oli löytänyt avaimemme hotellin päädystä ja vienyt ne satamakapteenille, joka oli ne palauttanut meidän kapulle. Ihanaa, että asia oli ratkennut noin onnekkaasti.

Vaan minun vatsani oli nyt jo niin kipeä, että suosiolla kävin pienessä kuumeessa sänkyyn seitsemän aikaan.

Ja se kolmaskin!

Yö meni sisuksia tyhjennellessä, ja kun aamulla kuume jatkui ja olo sen kun paheni, menimme taksilla paikallisen sairaalan päivystykseen. Siellä minut otettiin tarkkailtavaksi, laitettiin tiputukseen ja juotettiin savivelliä. Kun oloni ei helpottunut, jäin sinne koko yöksi tarkkailuun ja edelleen tiputukseen.

Keskiviikkoaamuna päättivät siirtää minut sairaalan puolelle, infektio-osastolle hoitoon. Koska minulla ei enää ole kännykkää, sain sellaisen jostain lainaan ja saatoin ilmoittaa kapulle tilanteen muutoksesta.

Sain hienon yksityishuoneen; kaksi seinää ikkunaa ilman verhoja ja iso kylppäri. Vaan moni kakku päältä kaunis… WC:ssä ei ollut paperia kuin näytiksi, siis ei riittävästi ripulipotilaan käyttöön. ”Mies voi käydä ostamassa alakerran kaupasta, kun tulee”. Sain taas kännykän lainaksi (tämäkin Nokia), vaan sen sim-kortilla ei voinut soittaa kansainvälisiä puheluita. Joten en saanut kapuun yhteyttä.

Minä jouduin taas letkun päähän, annoin ulostenäytteen ja join saviselliä eli Smectaa.

Kun kapu saapui, sain puhelimen ja olin yhteydessä mm. matkavakuutusyhtiööni. Isännälle kirjoitin pitkän listan tuotavista tarvikkeista; tärkeimpänä vessapaperi.

Illemmalla sain lautasellisen tattaripuuroa ja palan leipää. Jo oli aikakin, kun olin viimeksi syönyt mitään (kaurapuuroa) maanantaiaamuna. Nukuin melko hyvin koko illan ja yön; mitä nyt välillä juoksin veskissä paperia säästellen…

Mies on viikon mittaa tuonut minulle sitä WC-paperia, saippuaa, pyyhkeen, shampoota, läppärin yms. tarpeellista. Täällä talon puolesta ei näyttäisi olevan esim. vaatteita, ainakaan minulle ei tarjottu, vaan minulla on oma yöpuku käytössä.

Niin kului viikko sängyssä. Minuun tiputettiin hoitoaikana nesteitä ainakin 28 litraa. Lienee munuaiseni hyvin huuhdeltu ja elektrolyyttien paljouden takia saatan muuttua 2-napaiseksi…

Ripuli on nyt toistaiseksi hoidettu. Jos se oli giardian aiheuttama, niin se uusii taas joskus, jos sitä ei nyt hoidettu antibiootilla; en tiedä lääkityksestäni.

Tiedätkö, miten betonia tehdään? Siihen tarvitaan vettä, sementtiä ja kiviainesta. Suolistossani oli vielä torstaiaamuna pelkkää vettä, söin sementtiä ja sain kiviainesta, joten vatsani ei ole enää kuralla, vaan se on nyt tätä kirjoittaessani kolmatta päivä täynnä betonia. Sementistä kävi se Smecta (värikin sopi), kiviaineksena toimi tattari- ja maissipuuro ja tuloksena on siis pahemman laatuinen ummetus…

Vihdoin kotona, siis poissa sairaalasta 

Tätä viimeistä osuutta kirjoittaessani olen eilen päässyt pois sairaalasta. Hoitavan lääkärin mukaan kyseessä saattoi olla virustauti, koska he eivät löytäneet mitään syytä ankaraan ripuliini. Veneelle päästyäni söin muutaman luumun ja betoni sisuksissani suli...toivottavasti ei liikaa.

Kerron lähiaikoina kokemuksiani Liepajan sairaalasta.