Paremman toivossa, osa 1.

Toivossa on hyvä elää, sano lapamato aikoinaan ja niin sanon nyt minäkin.
Kaikki alkoi viime talvena, kun vasemman jalan päkiässä alkoi silloin tällöin tuntua pistävää kipua. Alkukesästä luulin päkiääni kasvavan jonkun känsän; sinne lihaksen sisälle.

Nyt syksyllä pääsin vihdoin tapaamaan henkilääkäriäni, joka ohjasi minut välittömästi jalkateräspesialistille. Tämä innostuikin silmin nähden vaivaisenluustani kertoen sen "kovettuman" johtuvan väärässä asennossa olevasta liian pitkästä etuvarpaasta. Ja ystävällinen tohtorisetä alkoi heti tehdä leikkaussuunnitelmaa, jolla hän korjaisi vaivaisenluun ja sen pitkän varpaan ongelmat. Minun piti vain ensin saada maksusitoumus vakuutusyhtiöltäni, joka sen melkein välittömästi toimittikin Terveystaloon.
Niinpä sitten viime tiistaiaamuna pukeuduin sairaalavaatteisiin, kävelin reippaasti leikkaussaliin ja asettauduin selälleni vihreällä lakanalla peitetylle lavitsalle.

Seuraavan kerran havahduin todellisuuteen puolen päivän maissa, kun makasin sairaalasängyssä vasen jalka koholla ja kivuliaana. Ystävälliset hoitajat selittivät leikkauksen sujuneen hyvin ja lisäsivät kipulääkettä tiputukseen. Vaivaisenluuta oli pienennetty, ja etuvarvasta käsittääkseni lyhennetty. Tuo helmi varpaanpäässä jatkuu terästikkuna jonnekin jalkapöytään, ilmeisesti viritelmän tarkoitus on pitää etuvarvas liikkumattomana luutumisen ajan, tms. Myöhemmin iltapäivällä selvisin sen verran, että nautin pari voileipää ja mukillisen hyvää kahvia.
Olin poikani kanssa sopinut, että hän tulee hakemaan minut pois noin viiden aikaan, kun lääkäri on käynyt katsomassa minua. Kotiinlähtö venyi kuitenkin seitsemään asti, joten lapset myöhästyivät hieman iltapuuroltaan. Ja koko illan siihen leikattuun jalkaterään koski, joten otin yötä vasten kunnon pillerit. Sainkin nukkua yön ilman kipuja, jotka keskiviikkoaamuna kuitenkin palasivat. Niinpä vietin sen päivän sängyssä ja vielä seuraavankin yön lasten leikkihuoneessa.

Torstai-iltana olin jo sitten niin hyvässä kunnossa, että poika lapsineen ajoi minut Järvenpäähän. Olin kuvitellut itse pystyväni ajamaan automaattivaihteistoisella neonillani, vaan enhän olisi pystynyt kantamaan kassejani, koska kuljin kyynärsauvojen varassa. Minulla on lupa tukea jalkaani kantapäähän, mutta päkiääni en saa varata. Liikkuminen ei onnistuisi ollenkaan, jollen olisi saanut jalkaani uutta kantapäätä, johon jalan tukea, kun kävelen.

Nyt on operaatiosta kulunut viikko ja olen jo takaisin Suomen Etelässä. Jalkaan ei koske ollenkaan; vain pientä kihelmöintiä ja kutinaa tuntuu jalkapöydässä siteiden alla. Tikit otetaan pois viikon päästä ja sitten jalkani kai sidotaan jotenkin vielä kuukaudeksi. Sinäkään aikana en käsittääkseni saa varata päkiääni. Ja sitten onkin jo joulukuun alku, jolloin pääsemme Polvijärvelle Huhmareen virkistyslomalle. Siis liikuntaa tiedossa tämän melkein liikkumattomuuden sijasta.

Jatkan tätä tarinaa, kunhan jutussa tapahtuu jotain, mieluiten edistystä.

Onko sinulle tehty vastaava toimenpide? Onnistuiko se "lopullisesti"? Kerro kokemuksistasi s-postilla forms@seija.eu tai kommentoimalla tätä kirjoitusta, kiitos!