helmikuu on tullut

 tulleet valkohanget, pakkasherra nurkissa jo paukuttaa...

Niinhän tuota on tullut ja ollut; ja välillä tietty sitten suojakeli ja mahdottoman liukasta. Joten ulkoiltua on tullut turhan vähän, liki vain pakolliset kauppareissut. Auringonlasku oli kuun alussa kuvaamisen arvoinen, vaikka autoillen rantaan meninkin...

Käväisin Meilahdessa, Tornisairaalan röntgenissä, kaulan alueen ultrassa. Hammaslääkäri oli vuosi sitten laittanut lähetteen, mitä lie epäilyt silloin. Nyt kuitenkin kaikki näytti olevan kunnossa, ei struumaan viittaavaa eikä turvonneita imusolmukkeita. Reilu kuukausi sitten olen saanut toisen lähetteen, nyt luubiopsiaan. Siihen ei minulle kuitenkaan vielä ole annettu aikaa, joten epäselvää toistaiseksi on, mitä luustossani olevat keräymät sisältävät.

Ystäväni julkaisi tänään facessa kivoja kuvia aurinkoisesta vähälumisesta metsästä. Niistä innostuneena keräsin rohkeuteni, vedin irtoliukuesteet kenkiini ja lähdin lenkille. Ja kyllä piha olikin liukas. Lähtiessäni ihmettelin, kun jään narske kuului vain vasemman kenkäni painuessa jäähän. No, enpä sitä sen kauempaa miettinyt, hain aurinkolasit autosta ja suunnistin kadulle. Satamatiellä oli jo aivan selvä kevättalven merkki: aurinko oli sulattanut osan jäästä ja asfaltti oli paljastunut...

Taiteilin eteenpäin ja oikaisin metsäpolulle, jota usein kuvaan ja joskus käytänkin. Sielläkin tuppasi olemaan liukasta, joten osan aikaa kuljin hangella, sillä varjopaikoissa oli hankikanto...

Kun sitten pääsin takaisin tielle, niin ihmettelin taas jaloistani kuuluvia ääniä: vasen jalka rahisi ja oikea oli hiljaa. Silloin tajusin, että oikeassa jalassa oleva liukueste on väärin päin, piikit kengän pohjaa vasten. Koska tie oli tosi liukas, ei minun auttanut muu kuin kiivetä lumipenkan yli mettän puolelle, nojata puun runkoon ja taiteilla kenkä jalasta. Suhteellisen helposti sain sen liukuesteen käännettyä ja lopulta kengänkin taas jalkaan. Jatkoin varovaisin askelin matkaani kohti pienvenesatama, jossa näytti olevan paljon väkeä. Tai ainakin parkkipaikka oli täysi kuin parhaaseen kesäaikaan.

Jäällä näytti olevan kulkijoita ja hetken suunnittelin sinne menoa itsekin. Vaan se jää oli kuitenkin aivan pelkkää kirkasta jäätä (ehkä paikoin sohjoa), joten katsoin parhaimmaksi pysyä kuivalla maalla ja laiturilla.

Vaikka tie on hiekoitettu, on sora painunut jään sisään, joten ei siitä kävelijälle juuri apua ollut. Jouduinkin kulkemaan tien sivussa hankea pitkin, jotten taas katkonut jalkaani.

 Lenkkikaveri tuli tiellä vastaan reippaasti kävellen; hän oli ulkoiluttamassa uusia nastakenkiään. On se kumma, että minua liki parikymmentä vuotta vanhempi mies pystyy kulkemaan täysin rennon näköisenä ja reippaana, kun minä puolestani köpöttelen kuin vanhempikin mummo😞

 

Lopulta kotiin päästyäni olin aivan kuitti; tuo liukkaalla liikkuminen jäsenet jännityksessä on todella rasittavaa ja lisäksi tuntuu kuin toinen polveni olisi hieman kipeytynyt.

Päivän pituus oli tänään noin 9,5 tuntia, ja huomenna se on jo 5 minuuttia pidempi, kevättä kohti ollaan menossa.

..

Mukavaa lopputalvea sinullekin, lukijani...