Paremman toivossa, osa 3.

Huomenna on viikko kulunut tikkien poistosta.

Siis vasemman jalan vaivaisenluun leikkaushaavojen sulkutikkien. Olen huuhdellut suihkun alla jalkaterääni päivittäin ja käynyt jo kahdesti saunassakin. Linkuttelen edelleenkin yhden jalan ja yhden kantapään varassa, ulkosalla autettuna kainalosauvalla. Kaikki hyvin haavojen suhteen, mutta joka kävelyreissulla kipeytyy jokin "uusi osa" nilkasta, pohkeesta, reidestä tai kyljestä. Mukaan voi myös lukea kämmenen ja olkapään. Onneksi ei taida olla tiedossa mitään pysyväisempää vammaa; lihakset vain rasittuvat väärässä asennossa kinkkailusta.

Viime viikonlopun yökuvausreissu ei kohdaltani oikein ollut onnistunut:
En jaksanut lähteä muun porukan kanssa kävelemään pimentyvään Oulunkylään, vaan etsiydyin autollani lähelle radan ylikulkusiltaa, jossa oli suunniteltu yhteinen kuvauspaikka. Tuo "lähelle" on aika suuntaa-antava, sillä jouduin linkkaamaan ainakin pari sataa metriä (tuntui tosi pitkältä) kameraa ja jalustaa kantaen. Sitten siellä sillalla tuuli, joten silmistäni valui vettä, joka vaikeutti manuaalista tarkennusta. En ollut ottanut lankalaukaisinta mukaani enkä pimeässä nähnyt laittaa vitkalaukaisinta päälle. Ja lopulta minua alkoi paleltaa. Joten eipä niistä rautatiekuvista oikein mitään tullut. Ainuita jotenkuten onnistuneita otoksia ovat nämä:

Seuraavaksi pysähdyin Oulunkylän kirkolle. Onpa kaunis puukirkko; en ollut sitä aiemmin nähnytkään. Kuvani ei ole oikein kunniaksi kirkolle, vaikka työstinkin siitä kaksi eri versiota

Tänään näytti täällä Suomen Etelässä olevan upea auringonlasku. Tosin katselin taivasta vain sisältä ikkunan läpi, joten kuvia en liekehtivästä taivaasta voinut ottaa. Vaan toivottavasti upeita näkymiä on vielä edessäkin päin. Päivät vaan tuppaavat olemaan niin lyhyitä, että aurinko jo laskee ennen kuin tajuan sen nousseenkaan ;-).

Tänään aurinko nousi 8.21 ja laski 16.03, joten päivän pituus oli vain 7 h 42 min, ei siis edes normaalin työpäivän mittainen. Aikoinaan, kun menin työmaalta konttorihommiin, ihmettelin työtovereideni tuskailua ikuisesta pimeydestä. Ihmettelin sitä, koska minä olin ulkotöissä nähnyt joka päivä auringon. Kun sitten olin viettänyt ensimmäisen talven pieni-ikkunaisessa huoneessani, jonne aurinko ei kuunaan yltänyt, niin ymmärsin, mitä tuskailu koski: Kun tulin aamusella työpaikalle Pasilaan, oli aivan pimeää. Ja taas kun iltasella lähdin kotiani, oli taas pimeää. Siis en aurinkoa muutamaan kuukauteen ennättänyt nähdä olenkaan. En kuitenkaan paljoa kärsi kaamosmasennuksesta, varsinkaan näin upeana syksynä. Istuksin vaan sisällä, vilkaisen välillä ulos ja odotan jalkani paranevan...