Kaljatehtaalla vierailu

ja jotain uudempaankin. 

Olin 21.1. mukana HI:n järjestämällä vierailulla Sinebrychoffin tehtaalla Keravalla. Kuski ajoi minut pienen harhailun jälkeen vierailuovelle ja viimeisenä osallistujana kerkesin onneksi sisälle ennen tilaisuuden alkua. Kahvipöydässä oli tarjolla pientä ja vähän tuhdimpaakin syömistä, vaan me olimme juuri syöneet tulomatkalla Ikeassa 😁 . Kahvittelun aikana saimme hyvän ja perusteellisen esitelmän niin alkuperäisestä firmasta, sen nykyisestä omistajasta kuin tuotteiden valmistuksestakin. 

Sitten lähdimme kierrokselle tehdaskiinteistöön.Oli mielenkiintoinen ja kamala reissu näin huonokuntoiselle kulkijalle.. Kiersimme valtavan suuren tehdaskompleksin päästä päähän ja takaisin. Askelia tuli yli 5000, eli oikein hyvää liikuntaa. Vaan eipä tuo vielä mitään, sillä portaita oli niin paljon, ylös ja alas, että lopulta meinasin jo liki itkeä. Kyllähän minulta porrasnousu onnistuu, jos se (yhden) askelman nousu ei olisi liian suuri kipeille jaloilleni ja jos aina ei olisi noustu noin kolmen kerroksen matkaa. Vaan tulipahan mummon linkutettua nuorempien perässä ja palkkioksi sain yhden karpalolonkeron. Sitten pitikin jo liukastella P-paikalla odottavaan autoon kuskin luo ja pääsimme majoitukseen...

Aamulla ajoimme sitten Meilahteen ja minä kävin ensimmäisessä sädehoidossa, jota sain yhteensä 8 kertaa keuhkon mattalasiesiintymän hoidoksi. Sitten matkasimme hammaslääkäriin Tapiolaan ja kohta olimmekin takaisin kotona.

Ilmat ovat olleet kaukana kunnon talvesta, joten ulkoilu on jäänyt hyvin vähiin. Huono omatunto vaivaa minua koko ajan, vaan silti en saa lähdettyä lenkille. Johtuneeko osittain siitä, että palelen koko ajan täällä sisälläkin, niin ulosmeno hirvittää, kun pelkään palelevani lisää.

Muutaman kerran olen kuitenkin käynyt kameran kanssa rannoilla.

Kirkasta vettä

Heijastus

Yhtenä aamuna ennätin rantaa autolla jopa ennen auringonnousua

Helmikuun alun viikonloppuna oltiin parisuhdeleirillä Turun Meri-Karinassa. Kahdeksan muun rintasyöpää sairastavan naisen ja puolisoidemme kanssa mietimme ja työstimme syövän vaikutusta parisuhteeseemme, söimme hyvin ja nautimme yhdessäolosta. Ennätin myös käväistä Pyhän Henrikin ekumeenisessa taidekappelissa, oli hyvinkin kannattava viikonloppu.

  

Muutaman kerran on kirjastossamme käynyt seniori saamassa digiapua. Kiva, kun vielä tässä iässä voin antaa vertaistukea muussakin roolissa kuin vain syöpäsiskona.

Mielenkiintoista koettu

tässä muutamana päivänä. Olimme sekä hoidossa että hauskassa, jos noin voi runoilla. 

Minähän siis saan sädetystä oikean keuhkon yläosaan, jossa oleva mattalasikertymä on pikku hiljaa kasvanut. Maanantaina oli jo kolmas hoito kahdeksasta. Ihan helppo homma, kestää muutaman minuutin kohdistuskuvauksineen. Ei toisaalta kumminkaan ole helppoa minulle, kun lavitsa on kivikova ja kädet hankalasti (tuettuna onneksi) nostettuna pään taakse. Selkä siis väsyy ja kädet puutuu. Vaan mitäpä sitä ei kestäisi, kunhan hoito tepsii.

Maanantaisen Meilahti-käynnin jälkeen ajeltiin Finlandiatalon Aimo-parkkiin. Sieltä onnistuttiin nousemaan hissillä Finlanditaloon ja pitkähkön kävelymatkan jälkeen huomasimme joutuneemme poistumaan talosta Mannerheimintien puolelle, siis ilmeisesti pääovesta. Olimme yrittäneet päästä talosta pois Töölönlahden puolelle, vaan emme onnistuneet. Kävelimme siis Hakasalmen huvilan takaa alas Töölönlahden kadulle ja sieltä Oodiin, kirjastoon.

Siellä alkoi juuri sopivasti kalasoppalounas, tai lounaan jatko, joten pikaisen taloon tutustumiskierroksen jälkeen istahdimme ravintolaan syömään. Talossa on näemmä oikeita kasveja, joista en tunnistanut ruokapaikan puita.

Sitten olikin jo aika suunnistaa ulos ja kohti Musiikkitaloa, jonne olin hankkinut edulliset  (kiitos HI) liput Soiva urkuesittely -tilaisuuteen.  Noita tilaisuuksia on näemmä kevään mittaan vielä 7 kertaa.

Tuosta päästiin sisään Musiikkitaloon

Liekö Hauen laulupuu...

Olimme pakalla liki tunti ennen esityksen alkua, joten ennätimme etsiä tien parkkihalliin ja jätimme päällystakit autoon.  Erinomaisesti Aimo-parkista pääsee suoraan niin Finlandiataloon kuin Musiikkitaloonkin kuvin jaloin. Paitsi minun jalkani eivät ihan kuivilta enää tuntuneet, kun en ollut muistanut ottaa sisäkenkiä matkaan, vaan vietin koko päivän talvikengät jalassa.

Tuolla on konserttisali

Musiikkitalon aulaa, vasemmalla konserttisali

Vihdoin päästiin konserttisaliin ja siellä minun oli hieman ikävä kulkea tungoksessa. Onneksi kulkuväylä, raput, oli melko leveä. Minun jalkani ovat nykyisin niin onnettomat, että en saa niitä taivutettua polvesta juuri lainkaan. Ja kun portaissa on "liian suuri" nousu, voin laskeutua niitä vain askel kerrallaan kaiteesta tukea ottaen. 

Lopulta päästiin omille paikoillemme ja taas meinasi käydä köpelösti. Jalkatilaa oli niin niukasti, että en saanut koipiani oikaistua. Täällä kotona nousen puolen tunnin välein seisomaan ja sitä en siis voinut tuolla tehdä. Kyllähän sitten onneksi onnistuin nousemaan viimeisen urkumusiikin soidessa  muita ennen, joten jalat jo toimivat, kun väki lähti liikkeelle. 

Kuulimme siis lyhyesti noiden hienojen uusien urkujen syntyhistoriasta ja urkuristi soitti  sävellyksiä, joilla hän esitteli urkujen pillistön mahdollisuudet, kaikkein matalimmasta kaikkein korkeimman äänen muodostamiseen. Niitä korkeimpia ääniä kuuli vain muutama katsoja, siis oman ilmoituksensa mukaan...

Mielenkiintoinen, opettavainen tilaisuus, vaikka emme kuulleetkaan Bachin Toccata ja fuuga D-mollia

 Areenassa on vielä dokumentti urkujen synnystä, suosittelen, jos et jo nähnyt sitä.

Viikko sitten vierailin Sinebrychoffin tehtaalla Keravalla; siitä hieman juttua ensi kerralla muiden arkimietteiden lomassa...