Mielenkiintoista koettu

tässä muutamana päivänä. Olimme sekä hoidossa että hauskassa, jos noin voi runoilla. 

Minähän siis saan sädetystä oikean keuhkon yläosaan, jossa oleva mattalasikertymä on pikku hiljaa kasvanut. Maanantaina oli jo kolmas hoito kahdeksasta. Ihan helppo homma, kestää muutaman minuutin kohdistuskuvauksineen. Ei toisaalta kumminkaan ole helppoa minulle, kun lavitsa on kivikova ja kädet hankalasti (tuettuna onneksi) nostettuna pään taakse. Selkä siis väsyy ja kädet puutuu. Vaan mitäpä sitä ei kestäisi, kunhan hoito tepsii.

Maanantaisen Meilahti-käynnin jälkeen ajeltiin Finlandiatalon Aimo-parkkiin. Sieltä onnistuttiin nousemaan hissillä Finlanditaloon ja pitkähkön kävelymatkan jälkeen huomasimme joutuneemme poistumaan talosta Mannerheimintien puolelle, siis ilmeisesti pääovesta. Olimme yrittäneet päästä talosta pois Töölönlahden puolelle, vaan emme onnistuneet. Kävelimme siis Hakasalmen huvilan takaa alas Töölönlahden kadulle ja sieltä Oodiin, kirjastoon.

Siellä alkoi juuri sopivasti kalasoppalounas, tai lounaan jatko, joten pikaisen taloon tutustumiskierroksen jälkeen istahdimme ravintolaan syömään. Talossa on näemmä oikeita kasveja, joista en tunnistanut ruokapaikan puita.

Sitten olikin jo aika suunnistaa ulos ja kohti Musiikkitaloa, jonne olin hankkinut edulliset  (kiitos HI) liput Soiva urkuesittely -tilaisuuteen.  Noita tilaisuuksia on näemmä kevään mittaan vielä 7 kertaa.

Tuosta päästiin sisään Musiikkitaloon

Liekö Hauen laulupuu...

Olimme pakalla liki tunti ennen esityksen alkua, joten ennätimme etsiä tien parkkihalliin ja jätimme päällystakit autoon.  Erinomaisesti Aimo-parkista pääsee suoraan niin Finlandiataloon kuin Musiikkitaloonkin kuvin jaloin. Paitsi minun jalkani eivät ihan kuivilta enää tuntuneet, kun en ollut muistanut ottaa sisäkenkiä matkaan, vaan vietin koko päivän talvikengät jalassa.

Tuolla on konserttisali

Musiikkitalon aulaa, vasemmalla konserttisali

Vihdoin päästiin konserttisaliin ja siellä minun oli hieman ikävä kulkea tungoksessa. Onneksi kulkuväylä, raput, oli melko leveä. Minun jalkani ovat nykyisin niin onnettomat, että en saa niitä taivutettua polvesta juuri lainkaan. Ja kun portaissa on "liian suuri" nousu, voin laskeutua niitä vain askel kerrallaan kaiteesta tukea ottaen. 

Lopulta päästiin omille paikoillemme ja taas meinasi käydä köpelösti. Jalkatilaa oli niin niukasti, että en saanut koipiani oikaistua. Täällä kotona nousen puolen tunnin välein seisomaan ja sitä en siis voinut tuolla tehdä. Kyllähän sitten onneksi onnistuin nousemaan viimeisen urkumusiikin soidessa  muita ennen, joten jalat jo toimivat, kun väki lähti liikkeelle. 

Kuulimme siis lyhyesti noiden hienojen uusien urkujen syntyhistoriasta ja urkuristi soitti  sävellyksiä, joilla hän esitteli urkujen pillistön mahdollisuudet, kaikkein matalimmasta kaikkein korkeimman äänen muodostamiseen. Niitä korkeimpia ääniä kuuli vain muutama katsoja, siis oman ilmoituksensa mukaan...

Mielenkiintoinen, opettavainen tilaisuus, vaikka emme kuulleetkaan Bachin Toccata ja fuuga D-mollia

 Areenassa on vielä dokumentti urkujen synnystä, suosittelen, jos et jo nähnyt sitä.

Viikko sitten vierailin Sinebrychoffin tehtaalla Keravalla; siitä hieman juttua ensi kerralla muiden arkimietteiden lomassa...